Jos pystyisin selittää mitä haluan, ois elämä niin paljon helpompaa -
sen tajuan. Sydämestä puuttuu kuitenkin se palapelin palanen, joka niin
autuaasti vielä kesällä huusi roihuten. Yritän täyttää sitä jätettyä
aukkoa, pitää kiinni niistä rippeistä ja muistoja hautoa. Oot itsekkin
sen sanonut ettet halua lähelleni enää. On se niin mautonta, ettei
rauhaa tunteet saa, kerta toisensa jälkeen ne pelkästä ajatuksesta
liekkiin herää.
Miksi kuitenkin kosketuksemme vieläkin raivoisasti roihahtaa, sattuu kuitenkin kun et oikeasti enää ole minun vaan.
Niin lähellä ja niin kaukana, jossain siellä Saturnuksen takana - siellä se meidän onnemme on.
Yhdessä haluaisin paeta, voidaanko lopettaa tämä taistelu ja se onnemme takaisin hakea?
Miksi yhteinen rakkaus voi näin paljon sattua, eikö sen olisi tarkoitus olla kuin satua?
Mitään en silti halua katua. Parasta minulle olit sinä, ja sinun rakkautesi. Yhdessä olimme vahvoja.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti